Antropologinen tulevaisuustutkimus ei karta epävarmuuksia

Epävarmuus on tulevaisuuden väistämätön piirre ja tätä epävarmuutta lievittää asiantuntijoiden armeija. Konsultit laativat tulevaisuusskenaarioita ja riskiarvioita. Algoritmiosaajat rakentavat malleja, jotta maailma olisi ennustettavampi.

Tulevaisuuteen voi suhtautua myös avoimemmin, ilmenee uudesta teoksesta An anthropology of futures and technologies. 

– Sen sijaan, että tulevaisuutta pidetään toimenpiteiden kohteena, sitä voi ajatella yhteisesti tuotettuna, arjessa ja organisaatioissa, kertoo Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksen professori Minna Ruckenstein, joka on yksi kirjan kirjoittajista.

Uudenlaista tulevaisuusajattelua tarvitaan yhteiskunnallisten kriisien ja siirtymien tueksi. Antropologinen tulevaisuuksien tutkimus ei kuitenkaan pidä kriisikeskeisyyttä hyvänä tapana rakentaa teknologisoituvaa yhteiskuntaa. Kriiseihin ja riskeihin keskittyminen tuottaa reaktiivista tekemistä. Silloin ei jää tilaa pohtia, ovatko tehdyt päätökset ja toimenpiteet yhteiskunnan pitkäjänteisen toimivuuden kannalta tarpeellisia.

– Kriisikeskeisyys vahvistaa myös jälkijättöistä ajattelua. Tarkastellaan sitä, mikä on jo kaikkien nähtävissä, Ruckenstein sanoo. 

Kriisien ja riskien sijaan lähtökohtana ovat ennakoivat toiminnan ja ajattelun tavat, jotka jo tuottavat tulevaisuutta. Tullimiesten suhde paketteja seulovaan tekoälyyn, drooneihin liitetyt yksityisyyden loukkaukset tai kehittäjien visiot teknologioista ratkaisuina tuottavat erilaisia reaktioita ja näkymiä tulevaan.

Tekoälyn taustalla aina ihmistyötä

Viimeaikaisen tutkimuksen tarkastelun kohteena on, kuinka teknologiaideaalit, kuten tekoälyyn liitetty autonomia tai sen lupaama tehokkuus, muuntuvat arjessa ja organisaatioissa. Tekoälyn esitetään usein toimivan ikään kuin itsekseen, ilman ihmisen ohjausta, vaikka sen taustalla tai rinnalla on aina ihmistyötä.  

– Näkymättömiin jäävän ihmistyön näkyväksi tekeminen on antropologisen teknologiatutkimuksen keskiössä, koska se paljastaa mitä teknologiat vaativat meiltä toimiakseen. Yksittäiset teknologiat eivät määritä tulevaisuuksia vaan se, miten ne muovautuvat osaksi toimintaa, arkea ja yhteiskuntaa, Ruckenstein kertoo.

Ihmisen ja teknologioiden yhteistoimintaa on ymmärrettävä aiempaa tarkemmin, mutta myös laaja-alaisemmin. Teoksessa kuvataan, kuinka teknologiatulevaisuudet hyötyvät pitkäjänteisistä yhteisajattelun projekteista, joissa teknologiankehittäjät eivät aseta hankkeiden tavoitteita vaan ovat pikemminkin osa tiedontuottamisen prosesseja yhdessä muiden alojen asiantuntijoiden kanssa. 

– Tällainen yhteistyö vaatii kaavamaisesta tulevaisuusajattelusta irtautumista ja uuden opettelua. Tämä ei ole helppo tehtävä, koska yhteiskunnallisesta visioinnista on tullut teknologiatulevaisuuksien visiointia, Ruckenstein sanoo.

Ympäristökysymykset tulevaisuustyönä

Professorin mukaan ei ole epäilystä, etteikö teknologiaa voisi käyttää esimerkiksi ympäristöongelmien ratkaisuihin. Samanaikaisesti teknologiat kuitenkin myös tuottavat ongelmia. Digitaalisilla teknologioilla on konkreettisia ympäristövaikutuksia muun muassa valmistusmateriaalien, elektroniikkajätteen ja laskentakapasiteetin vaatiman energian muodossa. Ympäristökysymysten tuominen teknologiakeskustelun keskiöön loisi uskottavamman perustan tulevaisuusvisioille.

 – Olennaista on, miten ihmiset hahmottavat eri asioiden väliset suhteet, ja toimivat sen pohjalta – eivät ennustukset siitä, mitä he ehkä tulevat tekemään, Ruckenstein painottaa. 

Erilaiset haavoittuvaisuudet ovat teknologisoituvan yhteiskunnan piirre, josta ei tulla pääsemään eroon. Antropologinen tulevaisuustutkimus houkuttelee tutkimaan, miten epävarmuuksia työstetään ja siedetään, pikemminkin kuin hallinnoimaan niitä.