Hyvät hallitusneuvottelijat: tarvitsemme tarkempaa puhetta teknologiasta

Johannes Anttila ja Johannes Mikkonen

Generatiivinen tekoäly ja laajat kielimallit ovat tuoneet tekoälyn ja algoritmit keskelle arkeamme: illanvietossa tutut kyselevät luulitko sinäkin kuvaa paavista designer-takissa aidoksi, sosiaalisessa mediassa silmille lävähtää vinkkejä siitä, miten omaa työtä voisi tehostaa ChatGPT:n avulla ja vanhempikin sukulainen ujosti utelee uusiin teknologioihin liittyvistä tietoturvariskeistä. Toisaalla talousjärjestö OECD:n tekoälyn regulaatiotyötä johtavat asiantuntijat arvioivat, että tekoäly on noussut päättäjien prioriteettilistan kärkeen – keskustelua tekoälystä on käyty viimeisen kuuden kuukauden aikana enemmän kuin aiemman kuuden vuoden aikana. Arviot siitä, kuinka tekoäly vie työt niin koodareilta, graafikoilta kuin monelta muulta ammattiryhmältä tuntuvat jälleen täyttävän uutisvirrat. Tämä tuntuu paluulta menneisyyden tulevaisuuteen, vuosiin 2013-2018, jolloin Oxfordin tutkijoiden arvio tekoälyn vaikutuksista ryöpsäytti käyntiin yhteiskunnallisen keskustelun työn tulevaisuudesta. Taas keskustelemme siitä, miten tekoäly “mullistaa kaiken” tai vähintäänkin, kuten kevään vaalikeskusteluissa kuulimme, mahdollistaa tehokkaamman julkisen hallinnon ja palvelut, ja siten vähentää kuin taikaiskusta leikkauslistojen painavaa taakkaa.

Keskustelu teknologiasta ja digitalisaatiosta on samaan aikaan sekä suurieleistä ja abstraktia että teknistä ja epäpoliittista. Puolihuolimattomat heitot, joiden mukaan “kaikki muuttuu” ja “Suomen on noustava tekoälyn voittajaksi” eivät avaa tilannetta sen enempää kuin vaikeaselkoinen puhe EU:n tekoälyasetuksesta, digipalvelusäädöksestä ja muista lainsäädäntöuudistuksista. Suurieleinen lähestymistapa alleviivaa valtioiden kilpailuasetelmaa tavalliselle ihmiselle tuntemattomassa, kuvitteellisessa mittelössä teknologisesta maailman herruudesta. Toisessa, teknisemmässä lähestymistavassa hahmotellaan puolestaan tärkeitä teknologian läpäisemän yhteiskunnan sääntöjä, mutta harmaan varmasti ja vaikeaselkoisesti. 

Keskustelusta puuttuu tarkempi yhteiskunnallinen analyysi siitä, millaisia toiveita, pelkoja ja odotuksia meillä on teknologiaan liittyen, ja mihin ne perustuvat. Palvelevatko uudet teknologiat haluttuja päämääriä? Mitä kannattaa digitalisoida ja mitä ei? Milloin uudet teknologiat luovat tehokkuutta, milloin pelkästään turhautumista ja kitkaa? Näihin kysymyksiin liittyy arvovalintoja, joita ei voi piilottaa neutraalin tietopolitiikan alle. Siksi ehdotamme, että tulevan hallituksen tietopoliittisissa linjauksissa ja käytännöissä huomioidaan seuraavat kolme näkökulmaa: 

1. Tunnistetaan spesifit päämäärät ja tavoitteet, joita teknologia palvelee 

Kun julkista hallintoa ja palveluita digitalisoidaan, tai muulla tavoin edistetään yhteiskunnan digitalisaatiota, on keskusteltava siitä, miten teknologia palvelee kulloistakin tavoitetta ja millaisilla edellytyksillä. Abstraktista digitalisaatiopuheesta on siirryttävä konkreettiseen ja spesifiin tarkastelutapaan, jonka pyrkimyksenä on ymmärtää eri teknologioiden erityispiirteet sekä niiden yhteiskunnalliset vaikutukset kussakin kontekstissa. Ei riitä, että hulppeat sote-säästöt kuitataan yleisesti “digitalisaatiolla”, vaan on kyettävä konkreettisesti havainnollistamaan, mitä erilaisista teknologisista ratkaisuista seuraa ja miksi.

2. Otetaan kansalaisten ja organisaatioiden tarpeet teknologian kehityksen lähtökohdaksi

Epämääräisten tehostamistavoitteiden sijaan meidän tulisi pohtia, millainen digitaalinen ratkaisu palvelisi haluttua päämäärää juuri tietyssä konteksissa, ja onko palvelun tai prosessin digitalisointi ylipäätään tarpeellista. Julkisen sektorin pilotit ja lopahtaneet projektit kertovat epämääräisistä kehittämistoiveista. Yksi toistuva haave on esimerkiksi lastensuojelun huostaanottojen ennakointi tekoälyavusteisesti - siitä huolimatta, että se on epäonnistunut eri puolilla maailmaa yhä uudelleen. Lastensuojeluun ei tarvita niinkään riskien ennakointia kuin automatisoitua tiedollista tukea sosiaalityöntekijöiden arkisiin päätöksiin.  Työntekijöiden olisi päästävä vaikuttamaan siihen, millaista teknologiaa kehitetään. Epäonnistuneena esimerkkinä toimii sosiaali- ja terveydenhuollon tieto- ja toiminnanohjausjärjestelmä Apotti, jonka käyttöönoton jälkeen yli 600 lääkäriä allekirjoitti kantelun järjestelmän potilasturvallisuuteen vaikuttavista ominaisuuksista. Lääkärit otettiin mukaan Apotin kehitystyöhön, mutta tavalla, joka ei kaikilta osin tukenut lääketieteellisen työn käytäntöjä. Työ hidastui ja hankaloitui kohtuuttomasti. Niin julkisen sektorin sisäisissä järjestelmissä kuin laajemmin yhteiskunnan teknologisessa kehityksessä on voitava varmistua siitä, että teknologia palvelee ihmisiä, eikä toisin päin. 

3. Huomioidaan teknologian takana oleva ihmistyö ja luonnonresurssit

Tekoälyjärjestelmien ja digitaalisten teknologioiden taustalla on ihmistyötä, joka jää näkymättömiin. Kun automatisoidaan prosesseja, on tärkeä tunnistaa, millaista ihmistyötä se vaatii. Esimerkiksi ChatGPT:n kouluttamisen takana on alipalkattua ihmistyötä, jossa joutuu käsittelemään mieltä järkyttävää materiaalia. Positiivisempi esimerkki tekoälytyöstä on suomalaisen startup-yrityksen Metroc:n ja Rikosseuraamusviraston yhteistyö, jonka puitteissa suomalaiset vangit kouluttavat tekoälymalleja vankilassa ja oppivat samalla tärkeitä työelämätaitoja. 

Generatiiviset tekoälymallit perustuvat netistä haravoituun dataan (tekstiin, kuviin ja koodiin), joka on nostanut esiin huolet taiteilijoiden ja muiden sisältöä tuottavien  tekijänoikeuksista. Vireillä on jo nyt useampi oikeusprosessi tähän liittyen. 

Digitaalisten teknologioiden vaatimat luonnonresurssit jäävät myös vähäiselle huomiolle digitalisaatioprojekteissa, vaikka digitalisaatio haastaa muun muassa mineraalivarantoja. Teknologian, joka on suunniteltu edistämään vihreää siirtymää – ja näin myös sen kehittämiseen tarvittavien  mineraalien – kysyntä kasvaa entisestään niin Yhdysvaltojen Green New Deal ohjelman kuin EU:n komission peräänkuuluttaman digitaalisen ja vihreän “kaksoissiirtymän” myötä. Sähköautojen, aurinkopaneelien ja muiden ympäristön kannalta suotuisampien innovaatioiden taustalta voi paljastua esimerkiksi yksi maailman suurimmista kaivoksista - esimerkiksi Grasbergissa Indonesian Papuassa sijaitsee 20 neliökilometrin kaivos, jossa 23 000 ihmistä tekee työtä alle 1.50 dollarin tuntipalkalla, ja joka on saastuttanut ympäristöä peruuttamattomalla tavalla (Crary, s. 30).

Väitämme, että tunnistamalla nämä kolme lähtökohtaa voidaan löytää keinoja, joilla teknologia voi aidosti tehostaa toimintaa ja edistää julkisten palveluiden saatavuutta, yhdenvertaisuutta sekä vastata muihin sille asetettuihin odotuksiin. Tarkempaa, sosioteknistä puhetta teknologiasta tarvitaan niin meneillään olevissa hallitusneuvotteluissa kuin niiden jälkeenkin.